tiistai 8. marraskuuta 2016

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

WSOY 2016
392s.
Arvostelukappale

Emme enää usko pahaan on palkitun turkulaiskirjailija Riku Korhosen kuudes teos. Kirja palkittiin juuri viime viikolla Finlandia-ehdokkuudella, joka on Korhoselle ensimmäinen laatuaan.

Kirjan pääjuoni kohdistuu nelikymppiseen paintball-yrittäjään, Eeroon, joka on päättänyt kaapata vaimonsa heidän suhteensa elvyttämiseksi. Tästä seuraa useiden surkeiden sattumusten summa, josta kärsii kukin tahollaan. Kuten kirjan kannessa jo todetaan:

"Kun miehet alkavat elvyttää vanhoja myyttejä, naisten on paras valmistautua uusiin kyyneliin"

Ennen varsinaisia tapahtumia Korhonen tekee hahmoihin noin 200 sivun mittaisen pohjustuksen, jossa ääneen pääsevät niin Eero, hänen vaimonsa Aino ja Eeron paras kaveri Lari. Kirjan edetessä myös muita henkilöitä nousee esiin, joilla on omat, mielenkiintoiset tarinansa.

Aloitin kirjan jo syyskuussa ja jätin sen kesken. Silloisia mietteitä voi lukea syyskuun koosteesta. Olin suhteellisen varma etten kirjaa tule lukemaan loppuun, mutta Korhosen saama Finlandia-ehdokkuus ja muutamat rohkaisevat arviot, että tarina lähtee myöhemmin käyntiin, saivat kuitenkin yrittämään uudelleen.

Se oli erittäin hyvä päätös. Kun Korhonen saa tarinan kunnolla käyntiin, on loppu todella koukuttavaa luettavaa. Alun pitkäveteisiltä tuntuneet henkilöpohjustukset nousevat äkkiä uuteen arvoon, kun kirja etenee hektisesti kohti loppuaan.

Korhonen yhdistää kirjassa erittäin taitavasti usean täysin erilaisen henkilön tarinan yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi. Moniääninen kerronta yksittäisiin tapahtumiin on erittäin sujuvaa, eikä viimeisen parinsadan sivun aikana meinannut malttaa laskea kirjaa käsistään.

Emme enää usko pahaan on aikalaisromaani kuvaten hyvin 2010-luvun Suomea. Korhonen osaa kirjoittaa täysin eri elämäntilanteissa olevista hahmoista jokaisesta todella uskottavan kuuloisia henkilöitä, eikä sorru kliseisiin.

Pidin myös paikoittain hyvin tajunnanvirtamaisesta kirjoitustyylistä, kun teksti lähtee täysin laukalle aiheestaan muodostaen sivun tai useamman mittaisia välihuomioita.

Yleensä kun saan kirjan loppuun ja lyön kannet kiinni, se häviää mielestä samantien, vaikka olisi ollut kuinka hyvä. Tämä teos jäi pyörimään mieleen vielä hyväksi toviksi lukemisen jälkeenkin.

Ehdottomasti parhaita tänä vuonna lukemiani romaaneja, jonka aion lukea joskus vielä uudestaan, kuten myös Korhosen aiempia teoksia.

Tommi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, ne piristävät aina päivää!