Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

Villijoutsenet ja muita kertomuksia oli jo ilmestymisestään kutkutellut kiinnostushermojani ja novellimaraton(jonka aikana oli tarkoitus alunperin sekalukea, mutta olin kipeä ja Cunninghamin teos imaisi sisäänsä) loi todellisen syyn tarttua tähän – vaikka oikeasti nämä taitavat nimensä mukaisesti olla enemmän kertomuksia kuin novelleja, en suostu vieläkään ymmärtämään niiden eroa, joten mulle nämä ovat nyt novelleja.

Aikuisten sadut, mikäpä sen enempää kiinnostaisi satujen ystävää, joka kuitenkin tosiasiassa on melko kyyninen ihminen ja onnelliset loput eivät tunnu uskottavilta. Ai, olenko ristiriitainen? Usein kyllä. Eli pidän saduista, niiden lukemisesta ja usein lopuistakin, mutta yhtä hyvin uppoan myös kaikkeen diipimmästä kertovaan tekstiin. Niiden yhdistäminen kuulostaa lupaavalta.

Villijoutsenet ja muita kertomuksia pitää sisällään kymmenen Cunninghamin uudelleen muovaamaa tuttua kertomusta. Ilman niitä onnellisia siirappisia loppuja. Olen muuten kuullut, että monet Disney-filmatisoidut sadut eivät ole alunperin olleet ihan sitä, miltä ne nyt bluraylta katsottuna näyttävät. Alkuperäiset tarinat saattavat olla hyvin rujoja, sisältäen raiskauksia ja muita kauheuksia. Ihan niin diippeihin tunnelmiin Cunningham ei meitä vie muovattujen kertomuksiensa parissa, mutta nykyaikaistuksen ja käsittelyn kohteena ovat muun muassa Hannu ja Kerttu, Tittelintuure ja Tähkäpää.

Suurimman osan kertomuksien hahmoista tunnistan, mutta osa jää kysymysmerkeiksi. Ehkä en ole lukenut tai kuullut niistä lapsena. Sadut ovat saaneet mukaansa ripauksen realismia ja on mielenkiintoinen idea päästä kurkkaamaan mitä niiden onnellisten loppujen sijaan tapahtuukaan. Näkökulmat ovat erilaisia, kohtalot traagisia – joka tuo sadut lähemmäksi oikeaa elämää. Harvalla meillä on se täysin onnellinen loppu ja siksi nämä tarinat tuntuvat realistisilta, eikä traagisuus mene yli.

Hauska ajatus, johon kirjaa lukiessani törmään on leikittely sillä, että kenties hirviö ei ole noiduttu hirviöksi ilman hyvää syytä. Niin, siinäpä ajatuksen aihetta. Yhdeksi suosikikseni nousee Me hirviöt -novelli, jonka loppu pisti selkäpiin karmimaan. Vanha hullu eukko kertoo sinä-muodossa Hannun ja Kertun tarinan, mutta päähenkilönä onkin noita. Sinä-muoto toimii siinä mielestäni todella hyvin, mutta sitä käytettiin myös joissain muissa kertomuksissa, mielestäni ei-ihan-yhtä-onnistuneesti.

Jokaisessa novellissa on yksi Yuko Shimizun kuvittama kaunis, yksityiskohtainen kuva, jotka mielestäni herättävät kirjan eloon. Kuvia katsellessa ihastelin kovasti niiden kauneutta ja viivyttelin silmiäni sivulla hyvän tovin.

Lisään vielä loppuun painotuksen, satuja nämä ovat, mutta eivät lapsille. Saattaisin ehkä silloin tällöin lukea vastaavia lisää.

Gummerus 2016

150s.

Kirjastolaina

Novelleja haasteeseen kertyi 10.

Yhteensä novelleja luettu: 64.

Kirjabloggaajien joulukalenteri - luukku 23.

Näin aatonaatoksi ajattelin kasata omia ajatuksiani joulusta Kirjabloggaajien joulukalenteriin ja siitä mitä se mulle merkitsee. Lopussa on pieni "lahja" niille, jotka eivät sitä ole vielä syystä tai toisesta lunastaneet.

Kuten varmaan kaikilla lapsilla, itsellänikin joulu oli vuoden suosikkijuhla omien synttärien ohella. Joulupukkia ja ennen kaikkea lahjoja odoteltiin vesi kielellä jo viikkoja ennen joulua. Suvun pariin kokoontuminen oli mukavaa, vaikka jouluruuat eivät juuri maistuneetkaan. Se korvautui sillä, että suklaata sai syödä senkin edestä.

Vanhemmaksi kasvettuani aloin vihata kaikkea jouluun liittyvää, erityisesti joka puolella pyöriviä joululauluja ja telkkareissa lokakuusta asti pyöriviä joululahjamainoksia. Lahjojen saanti oli silti edelleen mukavaa, vaikka ei nostanutkaan samanlaista odotuksen riemua kuin lapsena. Jouluruuat eivät vanhemmitenkaan ole olleet suosikeitani, mutta syön ihan mielelläni rosollia sekä lohta.

Nykyään suhtaudun jouluun melko lailla neutraalisti. Itseään ärsyttäviltä asioilta voi sulkeutua pitämällä tv:n ja radion suljettuina ja olen muutenkin jotenkin onnistunut blokkaamaan koko juhlan mielestäni. Yleensä havahdun vasta aatonaattona, että, tosiaan, huomennahan on joulu. Itse asiassa koko joulun funktio on itselleni hieman outo; onko todella vaivan arvoista stressata kaksi viikkoa kaikesta mahdollisesta hermoromahduksen partaalla, että voi ottaa kaksi päivää ihan rauhassa? Eikö tuon rauhouttumisen voisi tehdä ilman tuota maailmanlopun enteilyä? Mukavaksi perhejuhlaksihan tuo on tarkoitettu, onko silloin tosiaan kaiken pakko olla viimeisen päälle tip top? Ei ne sukulaiset mitään kuninkaallisia ole.

Yksi asia, mikä myös joka joulu puhuttaa on se, että onko jouluna lunta. Monille tämä tuntuu olevan sydämen asia, mutta itselleni asia on aivan se ja sama. Lumi tai lumettomuus ei vaikuta joulun viettooni millään tapaa, sillä ainakin tähän asti olen kaikki jouluni viettänyt sisätiloissa. Tiia taas kertoo, että koska jouluksi on muutenkin vaikea näin vanhempana saada se joulutunnelma, niin lumi olisi siihen oivallinen ja Tiia siis toivookin valkoista joulua.

Eilinen luukku aukesi Luettua elämää -blogissa ja huominen, jouluaaton luukku aukeaa Pikun kirjablogissa. Lista mukana olevista blogeista löytyy kalenterin ensimmäisestä luukusta, Hyllytontun höpinöistä.

Sitten se "lahja" jonka lupasin: Elisa Kirjasta saa ladattua ilmaiseksi Charles Dickensin klassikkoteoksen Saiturin Joulu. Löytyy sieltä muitakin ilmaisia klassikoita, jos juuri jouluinen opus ei nappaa. Tällä postauksella haluan toivottaa jokaiselle oikein ihanaa ja lämmintä joulua! Tiia välittää terveisensä tähän postaukseen kaikille lukijoille. Nauttikaa yhdessäolosta ja lomasta.

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

Kuluvana vuonna on tullut täyteen 100 vuotta Roald Dahlin syntymäpäivästä. Yöpöydän kirjat-blogissa oli 1.1.2016-13.9.2016 ajan Roald Dahl -lukuhaaste. Emme ihan haasteeseen ehtineet, mutta ajatuksena on ollut lukea Dahlilta ainakin Jali ja suklaatehdas (Olen nähnyt leffan, siis Johnny Depp, aaaaah....No ei siitä sen enempää). Roald Dahl on juhlavuotenaan huomioitu myös monella muulla tapaa. Kesällä elokuviin tuli Iso Kiltti Jätti. Luettavaksi valikoitui kuitenkin kuluvana vuonna 2016 sadan vuoden kunniaksi uusintapainoksena ilmestynyt Kuka pelkää noitia. 

Vielä ei ollut myöhäistä tarttua Dahliin juhlavuonna ja kirja menikin luettavaksi siis heti saapuessaan. Yksi aukko sivistyksestä paikattu.

Dahlin kirjoja tituuleerataan hauskoiksi, anarkistisiksi ja kielellä leikitteleviksi – eikä suotta. Vaikka Kuka pelkää noitia on lastenkirja, se ei ole satu. Se ei ole ruusunpunaa, vaan kuten nimestä voi päätellä, tarina noidista. Tarina pikkupojasta ja hänen norjalaisesta isoäidistään. Poika menettää vanhempansa tapaturmaisesti ja isoäidistä tulee hänen huoltajansa. Pikkupoika ei tiedä noidista mitään ja alkuun arveluttaa uskoako isoäitiä, joka kertoo pikkuseikkoja, joista noidan tunnistaa. Noitia on kaikkialla, eikä heitä ulkonäöltä tunnista, ellei tiedä kyseisiä seikkoja.

Noidat eivät tyypilliseen tapaan lentele luudillaan, vaan kulkevat valeasuissa hämätäkseen lapsia ja näyttääkseen ihan tavallisilta rouvilta. Oikeasti noidat vihaavat lapsia ja haluavat heistä kaikista eroon. Nyt heillä, tai oikeastaan Mahtavalla Ylinoidalla on toteutusta vailla oleva suunnitelma - keino tuhota kaikki Suomen lapset. 

Kirja on juonenkäänteissään hurja, mutta ei yliampuva. Heti alkumetreillä se imaisi sisäänsä olemalla niin kovin jännittävä. Musta huumori ja anarkia viehättää ja tekee lukukokemuksesta nautiskeltavan. Kirjaa ei viitsisi lukea yhdeltä istumalta vaan säästellä, jotta sitä riittäisi. Aika harvinaista oikeastaan itselleni, yleensä pyrin lukemaan nopeasti kesken olevat kirjat. Tätä tahtoisin makustella ja pysyä pidempään siinä kutkuttavassa jännityksessä.

Kovanaamana en voi mitenkään myöntää kirjan pelottaneen, jänskätti vain vähän(ai vähän?). Lapsena tämä olisi pelottanut, ihan pienille lapsille kirja ei tosiaan siis sovellu iltasaduksi, mutta alakouluikäiselle suosittelen. Menevää jännitystä.

Henkilöt tuntuvat sympaattisilta, varsinkin isoäiti nousi suosikikseni. Ja koska nautin aina myös pahiksista, niin myös kiehtovista noidista pidin ja heistä voisin haluta tietää lisääkin. Loppu on kirjaan juuri sopiva, ei äklösiirappinen, vaan sopivasti positiivinen ja hauska. 

Quentin Blaken kuvitus on erikoista, mutta jollain tapaa tuttua ja alan epäröimään olenko sittenkin lukenut jotain Dahlilta lapsuudessa? Millään en kyllä saa päähäni, vaikka etäinen muistikuva on jostain koulun kirjastosta lainatusta erityisen jännästä kirjasta. Muistan lapsuudesta niin vähän(varhais-iän dementia), etten uskalla laittaa päätäni pölkylle asian puolesta. Jos olen jonkin Dahlin kirjan aiemmin lukenut, voin varmasti todeta Blaken kuvituksen olevan myös mieleenpainuvaa. Vaikka kuvitustyyli on rosoista, niin sanoisin sen sopivan kirjaan täydellisesti, eihän Kuka pelkää noitia mikään satu olekaan. 

Ehdoton aarre kirjahyllyyn ja lisää Dahlia kierrokseen. Roald Dahl on tutustumisen arvoinen, omalaatuinen (hyvällä tavalla) ja voin suosittaa myös lastenkirjallisuudesta niin piittaamattomillekin, vaikka on Dahl kirjoittanut aikuisempaa materiaalia myös. 

Ps. Kääntäjän idea sijoittaa tarina Suomeen on hauska. Näin on toteutettu muissakin Dahlin lastenkirjoissa.

Art House 2016

224s.

Kuvitus: Quentin Blake

Suomennos: Sami Parkkinen

Arvostelukappale

Astrid Lindgren: Meidän Marikki

Astrid Lindgren, monien hyvien ja lempeiden lukuhetkieni luoja. Läheisimmäksi kirjaksi lienee jäänyt Ronja Ryövärintytär, jonka olen tähän ikään mennessä lukenut jo useampaan otteeseen. Lindgrenin kirjoja olen paljon lukenut ja niistä pitänyt, mutta Kesäkummun Marikin kommellukset ovat jääneet tähän asti lukematta. Vaikka kirjoissa säilyy ihanan positiivinen ja toisaalta kepeä lastenkirjallisuuden ote, niissä käsitellään yllättävän paljon kipeitä aiheita, kuten kuolemaa, köyhyyttä ja nyt Marikkia lukiessani näen selkeitä viitteitä alkoholismiin.

Meidän Marikki on yhteisnide kirjoista Marikki ja Marikki ja Kesäkummun Tuikku.

Epätoivoon ei kuitenkaan kipeiden aiheiden keskellä vaivuta, päätarina pyörii tässä tapauksessa pitkälti Marikin ja hänen pikkusiskonsa Liisan ympärillä, mutta taustalta voi nähdä ja aistia myös paljon muuta. Lindgren ei naapurin Nilssonin sedän juoppoutta tai avustuksesta punaiset housut saaneen Pöpö-Miian täitä ja köyhyyttä kaunistele – eikä kuulukaan. Tarina sijoittuu oletukseni mukaan 1900-luvun alun Ruotsiin, joten se luo hyvää ajankuvaa. Lisäyksen ajankuvaan tuo se, että isä käy töissä, äiti on kotirouvana ja löytyypä taloudesta piikakin.

Marikki on 7-vuotias tyttö, joka asuu perheineen Kesäkummuksi nimetyssä talossa. Marikilla on kaksi vuotta nuorempi pikkusisko Liisa, joka katsoo siskoaan hieman ylös päin. Kesäkummussa asuu myös kotiäiti ja paikallislehden toimittaja-isä, Alva-piika, koira ja kissa. Silloin tällöin mukaan tulee myös pyykkiä pesemään Pyykki-Iida.

Vaikka Marikki on hyväntahtoinen joutuu hän alati Liisan kanssa kaikenmoisiin kommelluksiin. Sateenvarjon kanssa katolta alas hyppääminen saattaa kuulostaa hauskalta pikku lentotuokiolta, mutta alas tullessa voi kolahtaa ja sattua. Välillä ajaudutaan tappeluun, välillä tehdään huviretkeä ja välillä leikitään. Onnistuu Marikki myymään pikkusiskonsa jopa orjaksi. Lasten pienet huolet, kuten se että sisko on syönyt suklaaukkelilta pään irti, koulunkäynti ja muut arkiset asiat tekevät kirjasta kiehtovan, eri tavalla kuin vaikka Veljeni Leijonamielessä. Meidän Marikki on ajankuvallaan arkea ja yhteiskuntaa erittäin hyvin kuvaava lastenromaani, joka taipuu myös aikuisempaan makuun.

On mielenkiintoista huomioida, kuinka paljon kirja otti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Naapurin erilainen perhe - 15-vuotias Abbe-poika leipoo kotona, eikä käy koulua. Abben isä ryyppää, rahaa ei tunnu riittävän ja lapsen joululahjakin unohtuu. Nilssonin-täti on valmis kauppaamaan elimensä. Pyykki-Iidan naapurissa asuu isätön ja köyhä Pöpö-Miia.

Ilon Wiklandin kuvitus taas ilahduttaa ja luo idyllistä miljöötä. Tekipä mieli tarttua värikyniin joitain kuvia silmäillessäni(en ehkä kuitenkaan viitsi). Meidän Marikki on jälleen yksi Astrid Lindgrenin loistavista lastenkirjoista, vaikka Ronja ei ykköspallista luovukaan.

WSOY 2016

447s.

Arvostelukappale

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Olin jotenkin jättänyt Emma Puikkosen teoksen täysin huomiotta, vaikka toki sen Finlandia-ehdokkuudesta olin tietoinen. Luettuani joitain blogipostauksia kirjasta, mielenkiintoni heräsi ja päätin itsekin sen lukea, kun teos kerran BookBeatista löytyi.

Eurooppalaiset unet on episodiromani, joka tuo nokkelalla tavalla erilaisia ihmiskohtaloita yhteen. Tšekkiläinen rekkakuski Toma ottaa kyytiinsä ruotsalaisen liftarin Johanneksen, jonka kanssa hän suuntaa Espanjaan. Vuosia myöhemmin Johannes halvaantuu helsinkiläisessä maauimalassa ja saa hoitajakseen somalialaispakolaisen, jolla on myös oma värikäs historiansa. Myöhemmin myös kummankin lapset, Johanneksen poika Joel ja hoitajan (en nyt muista nimeä kirveelläkään) tytär Immi pääsevät kirjan loppupuolella ääneen omissa kappaleissaan. Muualla maailmalla tarinoissa esiintyvät mm. hollantilainen laulajatar ja Unkarin pääministeri.

Eurooppalaiset unet on kerrassaan onnistunut episodiromaani, jossa eri episodien päähenkilöt liitetään sulavasti yhteen. Vaikka kirja on alle 200-sivuinen, on siihen saatu mahdutettua mukavan paljon erilaisia episodeja. Oikeastaan juuri sopivasti, sillä enempi olisi voinut olla jo liikaa.

Puikkonen hyödyntää puhekieltä tekstissään runsaasti ja se myös on erittäin toimivaa, eikä tuo minkäänlaista vaivautumisen tunnetta, kuten usein helposti käy (vertailukohtana esimerkikiksi Katri Lipsonin Detroit). Kirjan teksti on muutenkin eläväistä ja useista tarinoista saa todella vahvan tarttumapinnan, aivan kuin olisi itse paikalla seuraamassa tapahtumia.

Viimeinen ja pisin kappale tulevaisuudesta oli kuitenkin pienehkö pettymys. Immin työstä todellisuuden vääristäjänä ei saa oikein minkäänlaista otetta ja kappaleen tapahtumat tuntuvat turhan korneilta, vaikka muuten nautinkin läpi kirjan mainioista maagisen realismin elementeistä.

Hieman ihmettelen ettei kirjaa huomioitu isommin Finlandia-palkintoja pohtiessa. Toisaalta, enpä itsekään ollut kärryillä sen hienoudesta kuin vasta nyt.

WSOY 2016

173s.

Luettu e-kirjana

Tim Walker: Lost in Suomi

Lapsuudessa Tim Walkerin naapurustossa asui perhe nimeltä Kivinen, jotka olivat erilaisia – kohtelias tapa korvata sana ”omituisia”. Kivisten tavat poikkesivat paljon paikallisten perheiden tavoista. Kivisten lapset kirmasivat pihalla alasti, Kiviset eivät tuhlanneet puheluissaan aikaa kohteliaisuuksiin, vaan menivät suoraan asiaan. Silloin Tim ei vielä tiennyt, miten paljon suomalaisuuden kanssa päätyisikään tekemisiin. 17-vuotiaana hän tapasi suomalaisen tytön ja se oli nuorelle pojalle menoa se. Pariskunta päätyi yksiin, naimisiin ja asuivat alkuun yhdessä Yhdysvalloissa, mutta lasten myötä muuttivat Suomeen. Kirjassa Tim kertoo kokemuksiaan suomalaisista, suomalaisten tavoista, kulttuurista ja suomalaisuudesta sekä tietysti – kulttuurieroista. Niitähän on Amerikkaan verraten aika paljon.

Tim on opettaja ja muiden opettajien mielestä hän tervehtii käytävillä törmätessä liian usein, kerran päivässä riittää – enempi on liikaa. Opettajana hän tekee myös tarkkoja huomioita Suomen kehutusta koulutusjärjestelmästä.

Kirjassa nousee esiin paljon asioita, joita itse pitää itsestäänselvyytenä. Lakanoiden viikkaaminen, ihmisten rauhallisuus, saunominen ja penkkiurheilu pääasiassa jääkiekon parissa. Timillä tuntuu olevan positiivinen suhtautuminen, sillä mikään asia ei korostu erityisen negatiiviseksi, kummastuttavaa sen sijaan on moni asia. Suomalaisten jokakesäinen jäätelöhimo esimerkiksi, jäätelökojut aukeavat sunnuntaisin jo ennen kauppoja. Kepeys säilyy mukana koko ajan, siivittäen Lost in Suomen positiiviseksi lukukokemukseksi.

Suomalaisia kiinnostaa enemmän tervehtiä perheen koiraa, kuin Timiä vaimoineen ja lapsineen. Walkerin kokemukset tuntuvat osuvilta ja tarkkanäköisiltä. Myös vertailu Yhdysvaltojen tapoihin tuo lisää mielenkiintoa kirjaan.

Kustannus S&S 2016

kuunneltu äänikirjana

207s./ 4h 12min

Äänikirjan lukija: Eino Heiskanen

Novellimaraton (päivittyvä postaus)

Novellimaraton on novellihaasteenkin järjestäjän, Ompun, emännöimä lukumaraton. Lähdettiin tähän suurella innolla mukaan, mutta ollaan kumpikin kipeinä, joten lukusaldo saattaa jäädä pienemmäksi kuin alun perin suunniteltiin. Aloitettiin lukumaraton tänään klo 15.00 ja jatketaan sitä siis huomiseen 14.59 asti.










Klo 15:00 Tiia aloitti ensimmäisenä lukemaan Michael Cunninchamin Villijoutsenet ja muita kertomuksia -novellikokoelmaa kaksi ensimmäistä novellia, 32 sivua.

Klo 15:00 Tommi aloitti George Saundersin Joulukuun kymmenes -novellikokoelman kahdella novellilla, 30 sivua.

Kipeys rajoittaa suuresti lukemista, sillä iltaa kohden kuume kipusi pikkuhiljaa ylöspäin, kunnes yhdentoista aikoihin alkoi tuntumaan olo vihdoin inhimilliseltä.

Klo 23:00 Tiia jatkoi Villijoutsenia neljällä novellilla, 47 sivua. Yhteensä kuusi novellia, 79 sivua.

Klo 23:00 Tommi jatkoi Saundersin parissa kolmen novellin verran, 50 sivua. Yhteensä viisi novellia, 80 sivua.

Sunnuntaina jo olo pitkien yöunien ansiosta paljon parempi, eikä kuumettakaan ole. Lukemiseen saimme pienen loppukirin vielä. Kipeänä emme ole sen tarkemmin jaksaneet raportoida lukukokemuksista, vaan kirjoista tulee sitten ajallaan omat juttunsa.

Su klo 14:00 Tiia jatkoi Villijoutsenien parissa kahdella novellilla, 46 sivua. Yhteensä koko maratonille saldo kahdeksan novellia, 125 sivua.

Su klo 14:00 Tommi tarttui Tove Janssonin Näkymättömään lapseen ja viihtyi muumien parissa kolmen novellin ja 60 sivun verran. Yhteensä maratonin saldo kahdeksan novellia, 140 sivua.

Elliot Tiber, Tom Monte: Taking Woodstock - rakkauden vallankumous

LIKE 2009
185s.
Oma ostos

Tämän kirjan kohdalla kirjoittaminen tuntuu vaikealta, en oikeastaan tiedä miksi. Ehkä siksi, että kirja alkuun vetäisi tosi hyvin sisäänsä, mutta loppua kohden etäännytti liikaa.

Taking Woodstock - Rakkauden vallankumous on omaelämäkerrallinen tarina Elliot Tiberistä (1935-2016), miehestä joka otti osaa Stonewallin mellakkaan ja mahdollisti Woodstock-festivaalin synnyn. Kirja kuvaa ensimmäiset 70 sivua Elliot Tiberin lapsuutta ja nuoruutta, aikana jolloin homoseksuaalisuus oli jotain todella kiellettyä. Elliot kuitenkin tajusi jo nuorena olevansa homo ja manipuloivan äitinsä ja etäisen isänsä takia ajautuu hakemaan lohtua paikallisesta elokuvateatterista, jossa tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus harrastaa seksiä. Seksiä tuntemattomien kanssa, hyvin nuorena ja paljon.

Jo pienestä pitäen Elliotin äiti on todella inhottava poikaansa kohtaan, haukkuu lihavaksi ja tyhmäksi, marttyrisoi ja manipuloi Jack-isän ruoskimaan poikansa verille. Sen jälkeen äiti kiillottaa sädekehänsä, antaen hetken äidinrakkautta, kuin isä olisi se pääpahis. Elliotin äiti saa myös viestejä kuolleelta isältään, esimerkiksi lähettää Elliot ješivaan, juutalaiseen kouluun, jotta pojasta voisi tulla rabbi. Niinpä 4-vuotias Elliot lähtee poikakouluun opiskelemaan kahdeksan tuntia päivässä. Rikkaiden lapset tulevat kouluun Cadillaceilla, Elliot Fordin avopakettiautolla, eikä siis pääse kovin suureen suosioon koulussa, eikä naapurustossakaan. Muut opiskelevat normaalikouluissa.

Elliotin äiti kertoo moneen otteeseen vaeltaneensa kuuden metrin lumihangessa Venäjällä sotilaat kannoillaan, se on syy kaikkeen. Jos ei rahaa riitä, syy on vaelluksen. Rahaa ei kaiketi oikeasti riitä sen takia, että äiti sulloo suurimman osan rahoista omiin rintaliiveihinsä.

Elliotin seksielämä alkaa teatterissa vain 11-vuotiaana. Pian hän oppii nauttimaan kivusta, sillä monet kumppanit eivät todellakaan ole mitään siloposkisia äidin kultamussukoita. Elliotilla on useita vakiokumppaineita joiden kanssa hän harrastaa rajua seksiä.

Kun Elliot viimein pääsisi eroon äidistään, lähtisi opiskelemaan omilla rahoillaan, äiti "lainaa" ne tyttärensä häihin. Rahoja ei voinut maksaa takaisin, koska toinen sisko tarvitsi uusia mekkoja.

Kirjan alkupuolella on paljon namedroppailua, keiden kaikkien taiteilijoiden kanssa Tiber on ollut tekemisissä tai harrastanut huumehuuruista seksiä. Broadway- näyttelijöitä ja Hollywood-tähtiä vilisee kirjassa, niin etten muista. Vaikka ei nämä nimet niin tuttuja mulle olekaan.

Aikuisiällä Elliot työskentelee New Yorkissa, sisustussuunnittelijana, pyörii homoklubeilla, jotka tuohon aikaan olivat hyvin kiellettyjä. Homojen suosimilla klubeilla järjestettiin useita ratsioita, jotka johtivat 28. kesäkuuta 1969 Stonewallin mellakkaan, jossa Elliot oli paikalla. Sitä myöden homojen ihmisoikeudet alkoivat muuttua.

Vaikka Elliotilla on ura sisutussuunnittelijana ja opettajana, hänellä on myös toinen elämä, vanhempien motelli White Lakessa. Elliotin äiti on ahneuksissaan ostanut useita motellirakennuksia, vailla suurempia suunnitelmia ja kun turistivirrat lakkaavat, on hän miehineen pulassa. Onneksi tunnollinen Elliot-poika syytää aikaa ja rahaa vanhempiensa motelliin, jossa on valetuulettimet ja puhelimet joiden johdot ei ole kytketty. Elliot yrittää kovasti auttaa vanhempiaan ja vihdoin siihen tarjoutuu tilaisuus, Woodstock-festivaali. Monen mutkan kautta Elliot lupautuu auttamaan Mike Langia Woodstockin järjestämisessä. Paikalliset ovat suuresti vastaan ja seuraavat sata sivua käsittelevät lähinnä sitä, millaisen vihan kohteena Elliot perheineen on, auttaessaan festivaalin järjestämisessä. Alunperin paikalle piti tulla noin 50 000 ihmistä, vaikka loppujen lopuksi, ihmisiä oli pienessä kylässä ehkä kymmenkertainen määrä. Kukin paikallinen vuorollaan kovistelee Elliottia tai festarin järjestäjiä, mutta raha puhuu ja sitähän järjestäjillä riitti.

Woodstock pidettiin vastustuksesta huolimatta, mutta itse festivaalista ei kirjassa paljon kerrota. Elliotilla riitti kiirettä vanhempiensa motellissa, joka oli ensiapupaikkana. Sinne tuli huumehuuruisia hippejä, jotka onneksi auttoivat toinen toisiaan. Päättihän motellilla syntyä myös muuan Woodstock-vauva. Elliot ei itse siis paikan päällä ollut, joten sellaista festarifiilistä ei oikein muodostunut.

Kesä 1969 kuitenkin muutti Elliotin(ja monen muun homon) elämän, hänestä tuli avoimesti homo, löysi lopulta kumppanin ja tuntui eläneen onnellista elämää.

Taking Woodstockia lukiessa puistattaa, mutta kuitenkin kiehtoo. Ensi metreillä se imaisee sisäänsä, vaikka lukiessa karmaisee. Manipuloiva marttyyri-äiti nostaa karvat pystyyn ja Elliotin lapsuus- ja nuoruusvuosien kuluessa teatterissa, kuvotus vain kasvaa. Elliot ei ikinä saanut rakkautta kotonaan, mutta ei hän saanut sitä myöskään teatterista. Ei hän tuntunut edes tietävän, miltä se tuntuu. Ei kai, kun kotona ei ikinä kukaan ole välittänyt.

Kirjan jatkuessa yli sadan sivun, innostus kuitenkin hiipuu. Kuvailu festarien järjestämisestä ei kiehdo niin paljon. Kuin kirjassa olisi kaksi osaa. Ensin kuvataan Elliotin elämää homona ja sitten hänen elämäänsä festarin pr-henkilönä. Tunnelma väkisinkin lässähtää, mikä on harmi. Ihan passeli lukukokemus, mutta alun jälkeen kuitenkin pettymys. Tietysti tiesin kirjan kertovan festarin järkkäämisestä ja siihen liittyvistä ongelmista, niin kuitenkin olisin toivonut Taking Woodstockin pitävän tietyn linjan, jatkumon koko kirjan ajan.

Kirjan parhainta antia tuntuvat olevan sivuhenkilöt, jotka ikävä kyllä jäävät kirjassa hyvin pieneen rooliin. Rempseä lesbo ystävineen, El-Monaco-motellin turvamies, joka todella alapäästä on mies, mutta ulkoisesti laittautuu naiseksi, herättää kummastusta. Jopa Elliotin isä alkaa kirjan edetessä kiinnostamaan enemmän, alkuun hänen jäädessä sivuun. Hän vaikuttaa jopa myötätuntoiselta poikaansa kohtaan, he lähentyvät ja olisin halunnut olla kärpäsenä katossa kuuntelemassa Jack-isän ja rempseän lesbon syvällisiä keskusteluja. Nyt jäin paitsioon siitä, mistä he puhuivat.

Kirja avaa hyvin homojen kohtaamaa kohtelua 50- ja 60-luvuilla ja jää harmittamaan, ettei kirja ollut vain jompaakumpaa - kuvausta festarin järjestämisestä tai omaelämäkerrallista kerrontaa. Kun loppuosakirjasta painottui festariin, olisin toivonut myös enemmän juttua itse tapahtumasta, jota tästä kirjasta ei pahemmin löytynyt.

Joululahjaideoita

Joulu lähestyy kovaa vauhtia, ja alkaa olla viimeisiä hetkiä tehdä nettiostoksia, joiden haluaa ehtivän jouluksi perille. Kasasimme tähän postaukseen joululahjavinkkejä niiden kirjojen pohjalta joita olemme tänä vuonna lukeneet.

Elämänkertojen ystäville:

Marko Lempinen: Läpi Helvetin - Marko Jantusen tarina:
Entisen jääkiekkoilijan traaginen tarina kaukaloiden supertähdestä tappouhkauksia pelkävääksi narkkariksi oli pysäyttävä lukukokemus.

Eläinten ystäville:

James Bowen: Bobin Joulu:
Bobin joulu jatkaa hyväntuulisen kaksikon tarinaa ja kirja tuli ahmaistua nopeasti, kuten edellisetkin kirjat, joita ei tarvitse olla lukenut ennen tätä.

Riikka Hedman: Sämpy:
Kissaihmisiä on hemmoteltu kuluvana vuonna myös Riikka Hedmanin valokuvakirjalla, jossa pääosassa seikkailee Sämpy, hyvin pörheä norjalaista metsäkissaa muistuttava karvakasa. Hauskoja tilannekatsauksia, mietteitä, menoa ja meininkiä kissan näkökulmasta.

Lapsille, lapsenmielisille ja nuorille:

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin:
Siri Kolun Finlandia-ehdokkaana ollut nuortenkirja kuvaa tiivistetysti, ytimekkäästi ja uskottavasti aikuistumisen ja muutoksien keskellä painivan nuoren kesää.

Salla Simukka: Sisarla:
Sisarla on kaunis tarina ystävyydestä. Saku Heinäsen kuvitus on upeaa.

J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja Salaisuuksien kammio:
Jim Kayn kuvitus herättää Harry Potter -sarjan toisen osan uudelleen henkiin. Ehdoton suositus kaikille kirjasarjan faneille.

Lisäksi tänä vuonna on julkaistu iki-ihanan Astrin Lindgrenin mahtavia kirjoja uusintapainoksena, esimerkiksi Meidän Marikki, Ronja, Ryövärintytär ja Veljeni, Leijonamieli.

Kotimaisen kaunokirjallisuuden ystäville:

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista:
Fiktiivisen Engelin yöpäiväkirjan teksti on kaunista ja runollista.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan:
Korhosen Finlandia-ehdokkuudella palkittu vaimonsieppausdraama jarrutteli hieman alussa, mutta vauhtiin päästyään ei kirjaa pystynyt laskemaan käsistään.

Lauren Beukes: Zoo City

En ollut kuullut Zoo Citystä ennen kuin voitimme Ullan blogin arvonnasta paketin, johon tämä kirja sisältyi. Onneksi voitimme, sillä tämä kirja oli aivan mahtava.

Zoo City ei lähtökohtaisesti todellakaan sijoitu mukavuusalueelleni. Se näkyy myös arvostelussa, sillä en oikein tiedä mitä tästä sanoisin. Pakko on kuitenkin jotain kirjoittaa, sillä kirja oli niin mykistävän hyvä.

Zinzi December on Johannesburgissa asuva Eläimellinen, hän kantaa mukanaan laiskiaista. Eläimen omistaminen tarkoittaa, että on tehnyt Entisessä Elämässään jotain hirveää ja näin saanut seuralaisekseen eläimen. Lähes kaikki eläimelliset, Zinzi mukaan lukien, asuvat Zoo City -nimisessä kaupunginosassa. Zinzi hankkii elantonsa kirjoittamalla nigerialaiskirjeitä ja löytämällä kadonneita esineitä. Kadonneiden esineiden löytäminen on hänen shavinsa, yliluonnollinen kyky, joka on jokaisella Eläimellisellä erilainen.

Zoo City on sekoitus ainakin scifiä, fantasiaa, trilleriä ja elementtejä muistakin genreistä löytyy runsain mitoin. Kirja on palkittu Arthur C. Clarke -palkinnolla vuonna 2011 vuoden parhaana scifi-kirjana, eikä syyttä.

Beukes onnistui vakuuttamaan minut kirjallaan täysin. Zoo City vangitsi jo ensimmäisiltä sivuiltaan lähtien ja piti totaalisesti otteessaan loppuun asti. Lopussa hieman pelkäsin, että tarina lässähtäisi, kun kirjassa oli vielä täysi meno päällä vaikka sivulla oli jäljellä alle 20. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Beukes sai pidettyä paketin kasassa loistavasti loppuun asti.

Zoo City on ennen kaikkea loistava kuvaus Etelä-Afrikasta ja sen synkemmästä puolesta, fantasiaelementein rikastettuna. Beukes on tehnyt kiitostekstin perusteella valtavan taustatyön kirjan kirjoittamisen eteen, ja se näkee teoksessa. Muutamat välissä olevat "info"-kappaleet Eläimellisistä tuovat mukavasti lisää väriä kirjaan. Ehdottomasti vuoden parhaita lukukokemuksia.

Aula & Co. 2016

409s.

Arpajaisvoitto

Kirjankansirunoutta #3

Huorasatu

Nisti, 
Huumeasema Zoo - Paikka vapaana
pystyssä kaiken aikaa
tukehtuminen
viimeiset sanat - kuivilla

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Tämä on niitä hetkiä, kun kaiken järjen mukaan kuuluisi pitää kirjasta, mutta en pidä. Monet muut ovat pitäneet. Toisaalta ymmärrän kyllä, miksi kirjasta pidetään, se ei vain ole my cup of tea.

Näin on käynyt aiemminkin. Kerron nyt kuitenkin vain miten ja miksi se tapahtui nyt hiljattain. Jukka Viikilän kirja Akvarelleja Engelin kaupungista on saanut kehuja pitkin vuotta, sitten Finlandia-ehdokkuuden ja korjasipa se myös voiton. Alkuun ajattelin, että kirja kuulostaa kauniilta, mutta ehkä en kuitenkaan lue sitä. Kauniit kirjat ovat oikeastaan kompastuskiveni, mutta mukavuusalueelta poistuminen tekee hyvää – ainakin yleensä.

Itse kirjaan, Akvarelleja Engelin kaupungista on Viikilän esikoisromaani. Aiemmin Viikilä on kirjoittanut kaksi runokokoelmaa. Runous puskee läpi myös tässä romaanissa vahvasti ja se on ilmeisen tarkoituksellista.

”Romaani on oikeastaan ainut myyvä kirjallisuudenlaji, joten se on hyvä pakkaus salakuljettaa lyriikkaa isommalle lukijakunnalle” Viikilä 

Gummerus 2016
215s.
luettu e-kirjana

Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo päiväkirjamuodossa saksalaisesta Johan Carl Ludvig Engelistä, jonka keisari palkkasi Suomeen rakentamaan Helsingin, kokonaisen kaupungin. Tarkoitus oli jäädä vain kuudeksi vuodeksi, lopulta Engel jäi loppuiäkseen. Vaimo Charlotte ei viihdy pimeässä, kylmässä ja synkeässä Helsingissä, jossa rakennettavaa riittää. Engel ei puhu valtakieltä ruotsia ja se tietysti hankaloittaa elämää kylmässä kaupungissä entisestään.

Engel kirjoittaa päiväkirjaansa öisin ja paperille päätyvät niin murheet tyttären sairaudesta kuin Helsingin hyytävästä kylmyydestä. Päiväkirjaan purkautuu myös alituinen koti-ikävä ja hiljalleen rakentuva 1800-luvun Helsinki, joka syttyy eloon mielessäni. Viikilä on pukenut Engelin aika syvälliseksi ajattelijaksi ja jokainen lause tuntuu harkitulta.

Vaikka kirja toki on kaunis, lyyrinen ja laadukas – se ei sytyttänyt ainakaan minua. Viikilä on mielestäni uskottavasti hypännyt Engelin nahkoihin, mutta silti oma lukukokemukseni jää hyvien lukukokemuksen jalkoihin runnottavaksi. Kirjan kieli on kaunista, mutta ei onnistunut päästämään minua lähelle. Onnistuin tavoittamaan paljon niiden kauniiden sanojen takaa, mutta silti. Kirjalliset ansiot ovat isot, mutta kirja ei onnistunut koskettamaan, ei liikauttamaan mitään sisälläni – vaikka ehkä olisi pitänyt. Ainakin luulisin sen olevan tämän kirjan tarkoitus.  Runoilijataustan huomaa ja kirja tuntuukin olevan pitkä runo lyyrisine kuvauksineen arkkitehtuurista, historian Helsingistä ja yksinäisyydestä. Kansi tuntuu mielestäni sopivan kirjalle hyvin. 

Ei tämä kuitenkaan huono lukukokemus ollut. Varmasti jatkossa poistun mukavuusalueeltani, mutta teen sen harkiten, en vain siksi miten kehuttu joku kirja on.

Historian ystäville, kauniin kielen rakastajille tämä teos on varmasti passeli ja voin antaa suositukseni.

#kirjakuvapäivässä 1-10

#kirjakuvapäivässä on Emilie Rougen järjestämä kuvahaaste, jossa postataan joulukuun ajan joka päivä kirjakuva teeman mukaisesti. Olemme olleet mukana haasteessa instagramissa, mutta ajattelimme nyt tehdä koosteen blogin puolelle tästä kuvahaasteesta.

1. TOP 3 (tällä hetkellä)
Kuvaan valikoitui kolme Tiian valkkaamaa mahdollisimman-pian-luettavaa kirjaa, eli lukulistan kärjestä. No, Bukowskin Kirottujen nautinnot on meillä ollut iltasatuna jo ennen kuvan ottoa, mutta kuitenkin. Ihan hauska idea muuten lukea vuoroiltoina kirjasta yksi novelli. Viime aikoina on kyllä jäänyt iltalukeminen väliin, mutta ehkä skarppaamme taas asian suhteen.

2. Suosikkigenre
Tämä oli todella vaikea, Tommi valitsi beatin ja gonzon eli Tiian sanoin sekoilukirjallisuuden. Tiia taas valkkasi klassikot, koska klassikoista löytyy lukemista niin laajasti.

3-5. Kirjankansirakkautta, sukkasunnuntai ja talvinen kansikuva
Tässä niputimme muutaman päivän kuvat yhteen, sillä someaktivoituminen jokapäiväisesti ei aina tuota haluttua tulosta. Kansirakkaus oli vaikea valita, mutta Parittajan kansi on niin mukavan simppeli ja taustaväri sopii tuohon niin hyvin, että se valikoitui sen takia. Sukkasunnuntai on ilmeisesti aika yleinen kuvausjuttu, jossa kuvataan kirja omien jalkojen kanssa, meillä pieni variaatio niin, että mukana onkin kirjahylly, eikä yksittäinen kirja. Talvisempaa kansikuvaa, kuin Tove Janssonin Taikatalvi tuskin löytyy. Nappivalinta siis.

6. Leffa oli parempi...
Odoteltiin vaikeaa valintaa, mutta se syntyikin suhteellisen helposti Tommin saatua juuri passelisti luettua Hohdon, joka ainakin Tommin mielestä oli elokuvasovitusta huonompi. Tiia ei ole kirjaa lukenut, mutta myöntää leffan olevan kauhuelokuvien aatelia.

7. Pitkäniminen kirja.
Tiian mielestä sen huomaa, että tämä on Tommin ottama kirjakuva. 👿 Kirja on vielä lukematta(hiljattainen arpajaisvoitto), mutta lienee nimellään hyllyssä olevien pisimmästä päästä.

Päivät 8-10. Ihmeelliset otukset, nostalginen lastenkirja, lukuhetki.
Tämä on suosikkimme haastekuvista tähän asti. Tuli aika mukava kollaasi.
Ihmeellisiksi otuksiksi valkkautuivat iki-ihanat muumit, sillä ovathan nämä virtahepoihin sekoitetut otukset aika ihmeellisiä. Nostalgiseksi lastenkirjaksi nostimme Pekka Töpöhännät, joita löytyy hyllystä uudempaa ja vanhempaa painosta, vanhimmat taitavat olla 60- tai 70-luvulta ja uusimmat 2000-luvun alusta. Vain yksi Pekka Töpöhäntä-kirja puuttuu. Lukuhetki on oikeasti lavastettu kuvaan, mutta kyllä Tommi on jaksanut nyt pari päivää kipeänä olleessaankin lukea.

Sinikka Nopola: Likka, äite ja rouva Obama

Äänikirjat tuntuvat olevan kompastuskiveni. Valitsin onnekseni erittäin onnistuneesti itselleni ensimmäisen äänikirjan. Viimeksi niitä olen kuunnellut lapsuudessa. Kuunneltavaksi valikoitui Sinikka Nopolan Likka, äite ja rouva Obama. Kirja ei luultavasti olisi uponnut luettuna niin hyvin, mutta äänikirjana se toimi hyvin taustalla.

WSOY 2013

Äänikirjan kesto: 3h 24min

Lukija: Heidi Herala

En kuunnellessani tiennyt, että kirjan hahmot ovat tulleet tutuksi jo Nopolan aiemmissa kirjoissa, mutta se ei tuntunut sinällään haittaavan. Se on episodipohjainen romaani, jossa kuvataan Likan elämää. Henkilöt tuntuvat olevan tyhmiä, mutta hyväntahtoisia ja tietysti tarkoituksella. Hämäläiset Likka, Rampe ja Eila ovat todella hämäläisiä. Rampe vähäsanainen isä, Eila-äiti opastaa ja päsmäröi,

Likka filosofian kandidaatti, jolle monet asiat tuottavat vaikeuksia.

Murre toimii kirjassa täydellisesti näyttelijä Heidi Heralan lukemana, ei moittimista. Herala onkin esittänyt Eilaa Sinikka Nopolan näytelmässä Eila, Rampe ja palvattu onni, sekä näytellyt pääosaa elokuvassa Eila, Rampe ja Likka, täydellinen valinta siis lukemaan tätä äänikirjaa. Päättelen, että muissa kirjoissa Eila ja Rampe ovat olleet isommassa osassa, mutta tässä kirjassa pääosassa on Likka, jonka elämän kulkua kuvataan episodein lapsuudesta aikuisuuteen, äitiyteen ja perhe-elämään.

Kyllä kirja onnistuu pari tuntia viihdyttämään, kun samalla tulee puuhattua jotain muuta. Vaikka tässä kirjassa on lukemani mukaan synkeämmät aiheet ja vaiheet, kuin aiemmissa teoksissa, kirja onnistuu välillä hauskuuttamaan.

Bukowskista

Charles Bukowski, tuo renttu, alkoholisti, rosoinen kirjoittaja. Runot, romaanit, novellit. Vaikea päättää miehen vahvinta aluetta. Romaanit kuvaavat Bukowskin alter-egon Henry Chinaskin elämää (lukuunottamatta Pulpia), novellit taas asioista laidasta laitaan. Välillä (vähän liian usein) ollaan laukkaradalla, joka oli Bukowskin harrastus. Vedonlyönti. Kuvaukset hevosurheilun saralla menevät yleensä yli hilseen. En ymmärrä. Usein ryypätään, välillä nussitaan. Välillä rakastetaan.

Teksti saattaa ulkoisesti vaikuttaa huolittelemattomalta, mutta vaatii kuitenkin ajatustyötä ja se on syy miksi Bukowskista pidän. Pelkistetyt koruttomat lauseet, elämän nurja puoli. Lohduttomat ihmiskohtalot.

Bukowskin naiskuva ei liene saaneen kehuja, mutta toisaalta kirjoissa seikkailevat miehet eivät esittäydy sen parempina ihmisinä, kuin naisetkaan. Bukowski ei liioin tunnu pitävän kenestäkään, mutta se on vain pintaa, uskoisin. Bukowskin kirjoista ei löydy sankareita naisista eikä miehistä. ”Hieman” syrjäytyneitä ja vinoutuneita persoonia taas senkin edestä.

“Do you hate people?”
“I don't hate them...I just feel better when they're not around.” 

Bukowskin novelleissa ja romaaneissa vahvana esiin nouseva rujous saattaa tuntua tykitykseltä, mutta hänen (myöhäisemmistä) runoistaan voi löytää pehmeyttä vastapainoksi.

Runoissa Bukowski ei ole mulle vielä niin tuttu. Olen lukenut kaksi runokokoelmaa, Eläkeläinen Kaliforniassa ja Päivät karkaavat kuin villit hevoset yli vuorten, jotka eroavat tyyliltään toisistaan aika paljon. Eläkeläinen Kaliforniassa pitää sisällään myöhäisempiä runoja joissa käsitellään menneitä rietasteluja, runoutta, kirjoittamista, taidetta, elämää ylipäänsä. Lukeminen on kevyttä, mutta ajatuksia herättävää. Päivät karkaavat kuin villit hevoset yli vuorten taas on tekstiä, johon pitää keskittyä ymmärtääkseen todella, sitä ei pidä ahmia kerralla, vain vähän kerrallaan. Pureskellen ja pohtien. En lukenut sitä ehkä otollisimpaan aikaan, joten otan uusintaluettavaksi sen jossain vaiheessa.

Jokaisessa lukemassani Bukowskin kirjassa on ollut täydellisiä lauseita, täydellisiä juuri sellaisenaan. Harmittaa, etten ole poiminut niitä ylös. Kun joskus uudelleenluen Bukon kirjoja, poimin ne ylös – paperi vain saattaa loppua kesken. Kirja kirjalta opin ymmärtämään Bukoa – ja jopa maailmaa paremmin. Mielestäni Bukowski oli nero, hän eli sitä elämää, josta kirjoitti. Sen pystyy näkemään tekstistä. Hän eli sitä oikeasti. En väitä jokaisen lauseen olleen totta, mutta pääpiirteittäin. Bukowskilla on oma, rehellinen äänensä.

Ymmärrän etteivät kaikki Bukowskista pidä, eikä tarvitsekaan. Aihepiireiltään Bukowskin tekstit voivat olla aika raffia luettavaa. En mäkään pidä kaikista kirjoista tai kirjailijoista. Bukowskin kirjoista olen pitänyt kaikista, jotka olen lukenut. Joistain enemmän, joistain vähemmän.

Bukowski todistaa, ettei kirja onnistuakseen tarvitse millilleen hiottua tekstiä.

Luemme parhaillaan yhdessä iltasatuna Bukowskin Kirottujen nautinnot -kirjaa, joka pitää sisällään postuumisti julkaistuja runoja sekä novelleja. Miten hyviä hetkiä olemmekaan kokeneet kirjan parissa. Kirjasta välittyy Bukowskin lähentyvä kuolema ja se miten mies siihen suhtautuu. Bukowskin tekstistä huokuu levollisuus, vanhan miehen eletty elämä. Teksti soljuu näppärästi eteenpäin, kuten aina. Se sama levollisuus on mukana kuin Eläkeläinen Kaliforniassa runoteoksenkin kohdalla. 

Alussa rakastuin Bukowskin raakaan rehellisyyteen, pelkistettyyn tekstiin. Hänen myöhäisempiä tekstejään luettuani rakastuin vielä enemmän, siihen vanhaan viisaaseen likaiseen mieheen. Siihen levollisuuteen, tapaan nähdä maailma siedettävänä viimeisinä vuosinaan.

Bukowskin romaaneista hahmottaa hienosti miehen elämän kulun. Lapsuudesta kertova Siinä sivussa on vielä lukematta, mutta Pystyssä kaiken aikaa valottaa nuoren Bukowskin elämää töitä etsien, ryypäten ja pyörien epämääräisten naisten kanssa. Satunnaiset hanttihommat kuitenkin vaihtuvat pidempiaikaiseen pestiin Postitoimistossa, jossa mies viihtyy töissä peräti 12 vuotta. Sen jälkeen Bukowski viettää kaiketi railakkaimmat vuotensa ja Naisia löytyy joka sormelle. Eräs niistä valikoituu peräti vaimoksi. Bukowski tekee syrjähyppynsä elokuvamaailmaan, Hollywoodiin. Tähän aikaan pystyy jo aistimaan seesteytynyttä elämää. Radikaali ero edelliseen kirjaan, tiukasti parisuhteessa elävä Bukowski elokuvamaailmassa käsikirjoittajana. No, ainakin pullo on kourassa joka kirjassa. Siinä oli alter-egon Chinaskin tarina. Seuraava ja viimeinen romaani Pulp sijoittuu aivan erilaisiin kuvioihin ja maisemiin.

Joku päivä luen Chinaski-kirjat kronologisessa järjestyksessä. Ehkä saan taas jotain uutta elämääni. Yllättävää ei liene, että pian ilmestyvä Rakkaus on koira helvetistä -runoteos on hankintalistalla.

”Ja jos joku siellä jossain on tarpeeksi hullu halutakseen kirjailijaksi, niin anna mennä vaan, sylkäise aurinkoa silmään, hakkaa näppäimiä, se on parasta hulluutta.”

Tuossa hyvä vinkki Bukowskilta teoksesta Kirottujen nautinnot. 

Thank you, Bukowski.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

Vuoden 2016 Tieto-Finlandian voittaja Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret päätyi luettavakseni yllättävän nopeasti. Olin toki pohtinut jo kyseisen opuksen lukemista sillä olin tehnyt vankan päätöksen lukea edes pari Finlandia-ehdokaskirjaa. Ennen tätä olin lukenut vain yhden. Yhden lapsen kansa on näkynyt blogeissa muutamiin otteisiin, mutta Hennan postaus CARRY ON READING -blogissa palautti kirjan mieleeni ja päätin hyödyntää Bookbeat-jäsenyyttäni.

Kirjan nimi kertoo jo aika hyvin, minkä aihepiirin äärellä ollaan. Kiinassa vallitsi 1979-2015 laki, jonka mukaan perheet saivat tietyin poikkeuksin hankkia vain yhden lapsen, tarkoituksena hillitä väestönkasvua. Manninen asuu Pekingissä ja on kirjaa varten haastatellut tutun tuttuja ja paikallisia ja antanut äänen heille, jota laki on koskettanut.

Kirjassa tarinaansa kertovat erilaiset kiinalaisperheet, seitsemän lapsen suurperhe, nuori nainen joka on adoptiovuosien jälkeen palannut Kiinaan ja haluaisi tietää biologisista vanhemmistaan. Ääneen pääsevät myös pakkoaborttien kohteiksi päätyneet naiset joiden lapset on saatettu abortoida vain hetkiä ennen synnytystä.

Yhden lapsen politiikka on varmasti vaikuttanut jollain tapaa jokaiseen kiinalaiseen. Miehiä on paljon enemmän kuin naisia tyttölapsien joutuessa abortoitaviksi, adoptioon, sukulaisille piiloteltavaksi tai hylättäväksi torille. Poikalapsen koettiin olevan paremmin avuksi, joten heitä suosittiin. Paperittomat lapset, jotka eivät pääse edes bussiin, koska lippua ostaessa pitää vilauttaa henkilökorttia. Ne yksinäiset lapset, jotka joutuvat lapsuutensa puurtamaan kellon ympäri opiskellen päästäkseen yliopistoon. Suuret odotukset kohdistuvatkin näihin niin kutsuttuihin pikkukeisareihin, lapsiin jotka saavat vanhempiensa jakamattoman huomion.

Monet kiinalaiset tuntuvat pitävän yhden lapsen politiikkaa hyvänä asiana tai vähintään ymmärtävänsä sitä, sen negatiivisista vaikutuksista huolimatta. Yhden lapsen politiikalla on kuitenkin ollut dramaattinen vaikutus hedelmällisyysluvun romahdettua 1,3:een. Suomen hedelmällisyysluku on 1,7, jota sitäkin pidetään matalana. Useat kiinalaiset korkeakoulutetut naiset osaavat olla sinkkuja perheen suuren painostuksen alla. Perheen sana merkkaa kiinalaisille kuitenkin todella paljon.

Kirjan lukeminen on helppoa, sillä kirja imaisee sisäänsä ollen helppolukuinen, sutjakasti etenevä ja kertoen oikeita tarinoita avaten ovet tietoon, joka ei kohdallani ollut ennen tätä kirjaa ehkä täysin oikeaa. Lukemani perusteella monella on ollut aika eri käsitys yhden lapsen politiikasta, kuin miten se tässä kirjassa esittäytyy. Kieltämättä ei täysin oikea kuva ollut itsellänikään, koska en lopulta kovin syvällisesti koskaan ole aiheeseen perehtynyt. Nyt tiedän kuitenkin enemmän, vaikka tuskin täyttä totuutta vieläkään.

Kirja ei pyri olemaan vahvasti objektiivinen, vaan siinä tulee esiin kirjailijan omat ajatukset, mutta kirjan tärkein tietolähde nimenomaan on ihmisten kertomukset, ei niinkään lähdeviittaukset muualle – vaikka kirjan lopussa lähteisiin viitataan.

Tänä vuonna Kiinassa otettiin käyttöön kahden lapsen politiikka. Yhden lapsen politiikka tulee kuitenkin heijastumaan maan tulevaisuuteen vielä pitkään.

Atena 2016

205s.

luettu e-kirjana

Kirjaostoksia

Kirjamessujen jälkeen sovittiin ettei hetkeen osteta kirjoja. Oikeastaan sovittiin se jo ennen niitä messuja, mutta eihän tuollaiset lupaukset voi kirjamessuilla pitää. Oikeastaan...Se lupaus ei ole pitänyt messujen jälkeenkään. Lieventävinä asiahaaroina voi kai pitää halpoja hintoja? Ainakin toivottavasti. Öh, joo.

Oikeastaan kaksi näistä kirjoista ei ole ostoksia, vaan arpajaisvoittoja. Ira Vihreälehdon Tuntematon sotavanki tuli Yle puheen #lukuhaaste-kuvakisasta, johon osallistuimme instagramissa. Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi taas päätyi hyllyyn Tiina Pasasen youtube-arvonnasta, suuri kiitos! 📚

Charles Bukowskin On cats, On love ja On writing olivat black-friday ostokset Adlibriksesta. Ollaan jo aikamme mietitty Bukowskin lukemista englanniksi ja kun mustana perjantaina kirjat olivat -20% ei kuitenkaan täysin pystytty vastustamaan kiusausta. Hintaa kirjoille jäi 23 euroa posteineen, joten ei kauhean paha. Kirjat on hiljattain julkaistuja, 2015 ja 2016. 

Karvaisella matolla makaa kirppikseltä mukaan napatut Pauli Kallion ja Mika Lietzénin Kukkakauppiaan onnenpäivä ja Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta.

Kuten ehkä kuvista huomaatte, kasoissa on aikamoiset määrät Atenan kirjoja, joka johtuu siitä että pistäydyimme Lahteen parisen kuukautta sitten uudelleen avattuun Tiimariin ja sieltä löytyi ihan mukavan kokoinen laari Atenan kirjoja hintaan 2e/kpl. Ei tosiaan mitään uutuuskirjoja, mutta yhteensä seitsemän kirjaa tuli sieltä haalittua. Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta jäi kuvasta puuttumaan, koska Tommi kerkesi jo aloittaa sen ja en muistanut hakea sitä kuvaan. 

Black fridaysta tuli mieleeni, että puijasin äitiäni ostaneeni black fridayna vain kellot meille, koska en tosissaan muistanut tuota Adlibris-tilausta, enkä myöskään muistanut Tommin tilanneen meille tämän Bille Beinon lätsän. Rakastan sitä. Rakastan värejä. Aah, kesää odotellessa. Nyt tätä ei viitsi ulkona käyttää.

Seuraavat kirjaostokset tehdään sitten joulun jälkeen varmaan alennusmyynneistä. Tosin mun pitää vielä keksiä mitä pyydän Tommilta joululahjaksi. Mä oon lahjat ostanut jo, joista ei kumpikaan ollut kirja. Joulun jälkeen koitan bongailla alennusmyynneistä vähän muutakin, muunmuassa tietynlaisia verhoja ja lakanoita. Ajattelin uusia koko kämpän sisustuksen. Taas. Voiko talvea kestää ilman kehittävää tekemistä? Voinko voittaa Eurojackpotin, ostaisin meille oman kämpän(useamman) ja vaihtaisin sisustusta joka kuukausi. 

Joulukalenterin luukku 9.  Kohta jo joulu on! Meidän joulukalenterin luukut on tähän mennessä olleet tosi jouluisia, mutta ehkä tämä on vain ollut "postaa joka päivä -kalenteri", eikä niinkään joulukalenteri.